Olemme nyt neljättä päivää lomalla Kuala Lumpurissa, Malesiassa, ja onhan tässä kyllä nähty ja tehtykin, tai ainakin yritetty. Ja jos jotakin tässä kaupungissa saa, niin rusketuksen ja hyvää ruokaa. Olemme käyneet esimerkiksi Batu Cavesilla, Chinatownissa, sekä Jalan Alorilla. Ja mitähän ne mahtavat olla, saatat miettiä? Aletaas tarinoimaan! Nyt tulee muuten vähän pidempi postaus ja kuvia on paljon. Kerrankin näin.
Kuala Lumpurin Chinatown
Tiistaiaamuna otimme suunnaksi Chinatownin, koska sehän nyt on tietysti yksi suosituimmista alueista koko Kuala Lumpurissa. Ajattelimme aluksi kävellä sinne tästä meidän hotellilta, koska eihän se nyt ole matka eikä mikään. Pari-kolme kilometriä ei tunnu missään. Kävelimme kymmenisen minuuttia Google Mapsin ohjaamana, kunnes meille tuli kirjaimellisesti seinä ja portti vastaan. No voi hemmetti, eipäs sitten kävelläkään tästä yliopiston läpi, vaikka kuinka navigointi niin neuvookin. Otettiin sitten Grabi alle, maksettiin pari euroa ja niin sitä taas päästiin perille saakka.
Chinatowniin päästyämme eteen aukesi matalat talot, kiinalaiset lyhdyt ja seinämaalaukset. Kieltämättä näytti vähän Penangin George Townilta. Siinä vähän valokuvia räpsittyämme tuli samalla vastaan kivan näköinen Bubble Bee Cafe-kahvila, josta päädyimme ottamaan vähän juotavaa. Helle nimittäin alkoi tuntumaan heti, suora auringonpaiste ja 32 astetta plussaa tuntuu ihan hyvältä, kun siihen ei oikein ole vielä tottunut.
Kun juomat oli nautittu, aloimme tallustelemaan Petaling Streetin suuntaan, joka on Chinatownin “pääkatu”. Siellä on nimittäin myyjää jos jonkinlaista. On aitoa feikki-Rolexia, Chanelin laukkua, Abibaksen kenkää ja vaikka mitä. Markus osti sieltä itselleen “ihan aidot” Niken släbärit ja maksoi niistä varmaan vähän ylimääräistäkin, mutta ihan sama. Ovat ne nyt jo ainakin muutaman päivän kestäneet, joten eivät ne sentään surkeimmat tohvelit olleet.
Siinä samalla pyöriessämme Hanne halusi testata tofuvanukasta, koska sitä oli täällä tarjolla. Ja olihan sitä; pieni kärry löytyi kuin löytyikin, vaikka olihan siinä hieman hakemista. Tästä ei kuvaa ole, mutta allaolevasta kuvasta näet miltä se näyttää. Allaoleva kuva on siis ostettu Pavilion-kauppakeskuksen Food Republic-ruoka-alueelta.
Tuosta muuten hauska ja pieni tarina; Hanne näki edellämainitulla ruoka-alueella viereisen pöydän rouvan mutustavan kyseistä vanukasta, joten tietysti piti saada samanlainen. Mutta mistähän sitä tuolta Food Courtilta saa, siellä kun on varmaan 50 erilaista ruokakojua kukin myymässä omia herkkujaan? No, kysytään rouvalta! Hänhän iloisesti viittosi “You see that hot plates stand yes? Go there and left, there is chinese stall”. Helpommin sanottu kun tehty, sillä siellä vasemmalla olikin vähän enemmänkin niitä kiinakojuja. Siellä sitten Markus kaivoi Googlesta annoksen kuvan ja näytteli kuvaa puhelimestaan jokaiselle standille mitä eteen tuli. Ja kuudennella kerralla taisi tärpätä. Näin sai Hanne vanukkaansa ja rouvakin hymyili maireasti vieressä katsellen kuinka länkkärit maistelevat kiinalaista herkkujälkkäriä. Ja olihan se hyvää. Ehkä kuulostaa vähän oudolta, jos sanomme että se on siis oikeastaan vain lämmintä ja pehmeää tofua, sekä siirappia.
Palataas nyt kuitenkin tarinassa takaisin sinne Chinatowniin, sillä aikamme pyörittyämme ja kuvia napsiessamme pitikin päästä sitten jo lounaalle. Lounaspaikaksi valikoitui sattumalta vastaantullut Nälkäinen Tapiiri, Hungry Tapir. Kyseessä on (ainakin heidän mukaan) koko Chinatownin ainoa täysin vegaaninen ravintola ja kieltämättä vähän sellainen “parempi” ravintola. Ei nyt mitään fine diningia, mutta ei mitään euron katuruokaakaan.
Markus tilasi ruoaksi Nasi Lemakin ja Hanne laksan. Jumankauta että lähti oikein sukat pyörimään jaloissa, kun ensimmäisen lusikallisen tuuttasi suuhun. Varsinkin Hannen laksa oli aivan törkeän hyvää, eikä tuosta Markuksen Nasi Lemakistakaan jäänyt kuin muistot lautaselle, joten hyvinhän tuo maistui. Hintaa näillä oli juomien ja palvelumaksun kanssa yhteensä noin 90 ringittiä, eli noin 19 euroa. Kuten mainittua; tämä oli vähän hintavampi ja parempi paikka.
Täällä tarjoilija vielä kysyi ohimennen mistäpäin olemme ja kun kerroimme olevamme Suomesta, oli hänellä itseasiassa pieni stoori liittyen Suomeen. Hän oli nimittäin hakenut joskus vuosi-pari sitten oleskelulupaa Suomesta, sillä olisi halunnut tulla sinne töihin. Hän siinä odotteli KUUSI KUUKAUTTA Migriltä jonkinlaista viestiä, mutta ei tähänkään päivään mennessä ole saanut sellaista, ei siis mitään viestiä. Kaveri sitten totesi että pitäkää ruisleipänne ja jääkarhunne ja perui koko hakemuksen, päätyen sitten Malesiaan. Siinä on hyvä esimerkki siitä, kuinka joku voi vain jäädä byrokratian rattaisiin. Toisaalta; ehkä parempi näin hänen kannalta. Saapahan ainakin nauttia paremmasta säästä ja ystävällisimmistä ihmisistä.
Ruoan jälkeen lähdimme tallailemaan Monorail-pysäkille, jolla suuntasimme Little Indiaan, eli intialaiseen kaupunginosaan. Täällä tarkoitus oli käydä katsomassa paria temppeliä, jotka olivatkin mukavasti vierekkäin. Mutta kas kummaa, kun perille päästiin niin molemmat olivatkin kiinni juuri sopivasti kello 12-18. Ja nyt kello oli kolme. Tietysti. No eipä sitten muuta kuin takaisin Monorail-asemalle.
Matkalla tosin törmättiin erääseen hedelmämyyjään, josta Hanne kuola valuen osti kilon mangoja ja viisi mangostaania. Hintaa näille tuli huikeat 20 ringittiä, eli nelisen euroa. Kaupanpäälle myyjä lappasi pussiin vielä kolme mangostaania lisää, ihan vain ekstrana. Aivan huikeaa palvelua! Näitä hedelmiä on nimittäin kaivattu siitä lähtien kun Bangkokista lähdettiin ja nyt niitä sai. Varsinkin nuo keltaiset mangot ovat kuin karkkia söisi, paitsi parempia.
Ja koska Markus on läski, niin piti vielä paluumatkalla pysähtyä intialaisessa katuravintolassa. Ja koska hän on tietämätön idiootti, tilasi vielä vähän ylimääräistä, koska ei tiedä mitä intialaiset ruoat ovat nimeltään. Luuli tilaavansa kaksi erilaista samosaa, mutta ei kun tilasi sitten kokonaiset dosaleivät kastikkeineen ja siihen päälle vielä kaya-toastin kahvilla. Hanne sitten tilauksen jälkeen kysyi että “Tajusitko edes mitä tilasit?” johon Markus vastasi että “Pari intialaista pikkupullaa ja kahvin, sekä testiksi pienen leivän”. Nojuu, niin näkyy. Kato nyt tuosta alta miltä nämä näyttävät. Kuvasta tosin puuttuu vielä se kaya-toast, mutta kyseessä on siis paahtoleipä jonka sisällä on blokki voita ja hilloa ja joka sitten dipataan löysään kananmunaan. Hanne pyöritteli silmiään että “Niin justiinsa, välipalaa”. Mutta hei, koko setti maksoi 22 ringittiä eli hieman reilun neljä euroa, joten eipä tässä kyllä lompakko paljoa keventynyt.
Batu Caves – 400 miljoonaa vuotta vanha luola
Seuraavana päivänä otimme suunnaksi Batu Caves-luolan, jonka sanotaan olevan yli 400 miljoonaa vuotta vanha luola. Sen löysivät ilmeisesti aikanaan kiinalaiset, etsiessään lannoitetta kasvisviljelyksilleen. Tunnetuksi luola tuli kuitenkin vasta 1878, amerikkalaisten historoitsijoiden ja tutkijoiden myötä.
Batu Caves sijaitsee noin 20 minuutin automatkan päästä Kuala Lumpurin keskustasta, joten ei sinne ainakaan kävellä kannata. Junalla pääsisi jos se kulkisi (se on totta kai meidän vierailun aikana huollossa), joten menimme tännekin Grabilla. Perille kun päästiin, olikin pakko todeta ettemme ainakaan ole ainoat vierailijat täällä. Täällä oli nimittäin samaan aikaan käynnissä jonkinlainen hinduseremonia, joka totta kai keräsi intialaisia paikanpäälle. Ei kuitenkaan liikaa, kyllä täällä hyvin pystyi kulkemaan ja katselemaan.
Luulimme alkuun että Batu Cavesiin olisi ollut jonkinlainen pääsymaksu, mutta emme me ainakaan mitään lippumyyjää nähnyt. Emme ole kyllä nähneet mihinkään muuallekaan, joten ilmeisesti Malesiassa ei nyhdetä rahaa jok’ikisestä asiasta, kuten vaikkapa Thaimaassa.
Batu Cavesin edustalla seisoo 15-metrinen kultapatsas, joka esittää hindulaista sodanjumalaa, Murugania. Sen takaa nousee lähes 300 porrasaskelmaa, jotka ovat maalattu eri värisiksi ja vievät suoraan luolaan. Luolan sisältä löytyykin sitten pari rihkamamyyjää ja perältä hindulainen temppeli. Täällä on muuten sitten apinoita ja paljon. Ne ovat kuitenkin varsin ystävällisiä, vaikka totta kai uteliaita jos kannat vaikkapa muovipussia. Kannattaa siis olla varuillaan omaisuuden suhteen, mutta eipä noita apinoita varsinaisesti pelätä tarvitse.
Tähän astisista vierailukohteista Batu Caves on ollut ehdottomasti mielenkiintoisin. Samaan aikaan käynnissä olleet hinduseremoniat, apinalaumat ja yleinen tunnelma nostivat paikan samantien kärkipaikalle, vaikka onhan tässä toki muuallakin käyty (niistä lisää seuraavissa postauksissa). Alla näet vielä videon, jossa näkyy vähän miltä nuo seremoniat näyttivät ja miltä ne kuulostivat.
Kun Batu Cavesilla oli vietetty reilu tunti, oli aika lähteä tallustelemaan portaita alas lähtöportille. Portilta nappasimme jälleen Grabin ja suuntasimme keskustaan Pavilion-ostoskeskukseen. Piti käydä nimittäin hankimmassa Hannellekin puhelimeen mobiilidataliittymä, koska onhan se toki kivempi että molemmilla on netti puhelimessa. Varsinkin kun se nyt on kuitenkin suht halpaa lystiä ja helpottaa aika paljon asioita, jos toisesta puhelimesta loppuu vaikka akku. Plus; saa spämmättyä Instagramin storyt täyteen skeidaa.
Kun netti oli hankittu, menimme alakerran Food Republiciin (josta mainitsimme jo tofuvanukas-kohdassa). Hanne suuntasi Nyonya Vegeen hakemaan rendang meetä ja Markus sen sijaan tallusti Melayu & Padangiin, jossa nappasi sitä perinteisempää malesialaista. Siellä on siis noin 20 erilaista annosta, josta voi sitten kauhoa lautaselle mitä haluaa ja kassalla sitten maksetaan ilmeisestikin painon (tai annosmäärien) mukaan. Ruoka oli Melayu & Padangissa ihan ok, ei mitään kummallista. Paria erilaista kalakastiketta tuli lautaselle ladottua ja ne olivat kyllä hyviä, mutta liha ei niinkään. Toki miinuspisteitä vähän ropisi, ettei ruoka ollut kuumaa, enemmänkin kädenlämpöistä. Ihan ok silti, mutta tuskin tulee toiste mentyä.
Vinkkivitonen muuten; Pavilionin Food Republicissa voi maksaa ruokansa vaikka ihan suomalaisella pankkikortilla. Toki käteisellä ja kymmenellä muullakin tavalla voi, mutta täällä voi ruoat maksaa suoraan siihen kojuun josta ruoat ostat. Ei siis tarvitse tehdä kuten Bangkokissa; hankkia erillistä foodcourt-korttia johon ladataan tietty summa rahaa, jolla maksellaan ruokia kojuista. Tällainenkin vaihtoehto ehkä on olemassa, mutta ei kyllä mitään hajua mistä sellaisen kortin saa.
Ruoan jälkeen olikin aikalailla sellainen “nyt suihkuun kiitos”-fiilis, koska olimme hikoilleet ulkona ja sisällä jo aivan tarpeeksi. Siispä otimme Monorailin takaisin Chow Kitiin ja kävelimme siitä takaisin kämpille. Matkanvarrelle sattui kuitenkin juuri sopivasti eräs parturiliike, joten Markus päättikin astua ovesta sisään, leikkauttamaan kuontalonsa uuteen muotoon. Päätyi tietenkin arabikampaajalle ja lopputulos on sen näköinenkin.
On nimittäin niin veitsentarkkaa rajaa ja ananastukkaa että… Osasi jo arvata, että näinhän siinä käy, jos parturi ei puhu samaa kieltä kuin asiakas ja juttelee siinä sivussa vielä jonkun rakennusinsinöörin kanssa joka PORAA HYLLYÄ SEINÄÄN KESKEN TOIMENPITEEN. Kävi oikein naurattamaan siinä penkissä istuessa, kun tilanne oli vaan jotenkin niin koominen. Yksi ukko huutaa toiselle, joka pitää hyllyä seinää vasten, yksi huudattaa poraa seinään ja kolmas huutaa poraajalle ja leikkaa samalla asiakkaan hiuksia.
Eipä siinä, tuo parturikokemus maksoi 20 ringittiä ja oli kyllä varsin nopea ja ammattimainen mies, jonka kädenjälki on kyllä erittäin hyvää, mutta kun tuo hiustyyli nyt ei vain ole omaan makuun sopiva. Tällainen hiustyyli sopii briteille, jotka asuvat jossain Essexissä ja osallistuvat Love Islandiin. Ei puutu kuin salamakuvio tai tribaali takaraivosta niin Markus olisi aivan valmis sinkkuna Temppareihin. Nyt pitääkin etsiä vaikka joku kiinalainen tai korealainen parturi, joka viimeistelee työn sellaiseksi että miellyttää.
Jalan Alor – Turistien suosima katuruokakatu
Kun olimme pari tuntia lepäilleet asunnolla, päätimme lähteä vielä kerran ulos. Siispä otimme suunnaksi Jalan Alorin, joka on Kuala Lumpurin kuuluisin ruokakatu. Jos joku turisteille tarkoitettu katu tai paikka pitäisi kaupungista valita, se on tämä. Täällä on nimittäin ruusumyyjää, ledivalomyyjää, ravintoloiden sisäänheittäjiä ja katusoittajia, sekä totta kai myös paljon väkeä. Ei kuitenkaan mitenkään tungokseen asti, eikä kyseessä ole siis todellakaan mikään Khao San Road. Täällä ei nimittäin soi tissibaareista kantautuva poppimusiikki tai länsimaalaisten turistien huuto, vaan lähinnä vain yleinen hälinä ja Keanen Somewhere Only We Know, jonkun satunnaisen katusoittajan esittämänä.
Kävelimme kadun päästä päähän katsellen vähän mitä tarjolla oli ja sitä muuten oli; on thaimaalaista, malesialaista, singaporelaista, vietnamilaista, intialaista, kiinalaista, japanilaista… Varmaan kaikkea aasialaista ruokaa mitä maailmasta löytyy ja vielä enemmänkin. Tähän päälle vielä hedelmä- ja mehumyyjät niin kyllä muuten lähtee.
Me istahdettiin johonkin satunnaiseen kiinalaiseen ruokapaikkaan mikä nyt vastaan sattui löytymään ja tilasimme parit Tigerit. Hanne tilasi samalla itselleen sweet & sour tofun ja jonkun tulisen kasvislisukkeen, Markus sen sijaan tilasi kalaa.
Täytyy kyllä mainita, että täällä oli varmasti tehokkainta palvelua, mitä on tullut koettua. Tilauksesta meni alle minuutti, niin kaljat olivat pöydässä ja tarjoilija napsauttanut lusikalla korkit irti. Siitä varmaan viitisen minuuttia eteenpäin, niin kaikki ruoat olivat jo edessämme. Kun ruoat olivat sitten syöty ja pyysimme laskua, kerkesi Markus laskea yhdeksän sekuntia niin lasku oli saapunut. Sen jälkeen alkoikin tarjoilijan laskimessa sen verran nopea nakutus, että hyvä ettei savu noussut. Näin sitä kuuluu toimiakin! Suomessa saa venailla kymmenen minuuttia että saa edes pyydettyä laskun ja siitä toiset, jotta se tuodaan pöytään. Paitsi kiinalaisessa ravintolassa.
Tarkkaa summaa emme muista, mutta muistelisimme, että koko illallinen (kaikki ruoat + neljä olutta) maksoi yhteensä noin satasen, eli noin parikymmentä euroa, muutaman euron heitolla. Ei sillä että kaljat olisivat nousseet päähän, mutta kun ei tullut paperista kuittia josta olisi saanut kuvan talteen, emmekä muistaneet kirjoittaa hintaa mihinkään ylös.
Tämän jälkeen lähdimmekin etsimään jälkiruokaa (koska emme olleet tänään vielä syöneet tarpeeksi), joka sattuikin löytymään Durian Musang King-kojusta. Tämähän on siis Malesian yleisin durianlajike, joka eroaa hieman esimerkiksi Thaimaan durianista. Aiempiin durianmaisteluihin verrattuna tämä oli varsin positiivinen kokemus ja tuli fiilis, että voisi syödä lisääkin. Kyseessä on tosin vähän kalliimpi hedelmä, joten millään hiluilla näitä ei ostella. Tämäkin maksoi reilut 15 euroa (90 MYR) joka oli kuitenkin kokonainen, reilun kilon painoinen, hedelmä, joten syötävää riitti. Hintaan sisältyi myös vesipullot molemmille.
Durianeja varmasti saa halvemmalla muualta, koska Jalan Alorilla on “very good price, just for you“-hinnasto. Tosin mitä nyt Googlesta tarkistimme, niin ei tuossa kyllä hirveästi turistilisää ollut, ehkä pari euroa.
Durian on vähän semmoinen hedelmä, joka jakaa mielipiteitä hyvin vahvasti. Toiset pitävät tuota suurena herkkuna, toiset taas välttävät kuin ruttoa. Kolmansille se on “kerran maistoi, ei toiste kiitos”-tyyppinen kokemus. Hajunhan tästä tunnistaa jo kaukaa ja sen hajun kyllä tietäjät tietää. Metroihin (tai muihinkaan julkisiin kulkuneuvoihin) tai moniin hotelleihinhan durianeja ei edes saa viedä, juurikin sen hajun takia.
Aiemmat kokemukset ovat maun puolesta muistuttaneet hieman paistettua sipulia, mutta tämä Musang King oli kyllä kaukana siitä ja huomattavasti makeampi. Aiemmat kokemukset ovat tosin koostuneet sellaisista valmiiksipakatuista myyntieristä, eikä tuoreesta ja kokonaisesta hedelmästä. Koostumushan tässä on semmoista mössöä, joka ei varmastikaan miellytä kaikkia. Mutta suosittelemme ehdottomasti kokeilemaan, sittenpähän tiedät osuiko vaiko ei.
Lomalla Kuala Lumpurissa – On tullut syötyä, vähän liikaakin
Tulipahan pitkä postaus, voi herranen aika! Tässä kun oikolukee tätä postausta, niin tuntuu ettemme tehneet muuta kuin syöneet. Pitää vähän rajoittaa tuota, sillä muuten perse levenee niin ettei parin kuukauden päästä mahdu enää lentokoneen penkkiin tai siitä pois.
Seuraavassa postauksessa sitten taas vähän lisää uusia nähtävyyksiä ja varmaan vähän ruokajuttujakin. Otahan sitä odotellassa meidän Instagram tai TikTok seurantaan, niin näet juttuja vähän reaaliajassakin ja huomattavasti nopeammin sekä useammin!
Lue myös: Millainen on Malesian Kuala Lumpur – Ensifiilikset?
Kommentoi