Hengissä ollaan edelleen! Edellisestä kirjoittelusta on kulunut hieman tavallista pidempi aika, sillä tässä välissä on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä, emmekä ole oikein ehtineet istahtaa alas ennen tätä.
Edellisessä postauksessa (Never have I ever – Travel edition) kerroimme, ettemme ole ennen matkustaneet yksin minnekään, eikä Markus ollut myöskään tehnyt lähtöselvitystä verkossa. Nyt voimme vetää raksit ruutuun näihin kumpaankin, sillä kävimme ensinnäkin molemmat erikseen Malesian Penangissa ”Visa-runilla”.
Joudumme siis käymään kolmen kuukauden välein ulkomailla viisumiasioissa, sillä täkäläisen lainsäädännön mukaan ”farangi” voi viipyä Thaimaassa vain 90 päivää kerrallaan. Sen jälkeen hän joutuu käymään ulkomailla suurlähetystössä, jonne viedään arviolta 200-sivuinen paperinivaska tarkastettavaksi ja tämän jälkeen saat passiin kasan leimoja, jotka antavat sinulle taas luvan oleskella maassa seuraavat 90 päivää.
Viisumijuoksu, eli visa run
Ensimmäisenä Penangiin suuntaavaan minibussiin hyppäsi Markus ja seuraavalla viikolla sitten Hanne. Matka alkoi rattoisasti iltapäivästä, kun minibussi noukki saarelta matkaan kymmenisen kanssamatkustajaa, jonka jälkeen nokka suuntasi kohti satamassa odottavaa Donsakin lauttaa. Puolitoista tuntia kestävän lauttamatkan jälkeen olikin taas aika hypätä seuraavaan minibussiin, joka sitten matkasikin läpi yön aina Malesian rajalle asti. Passin- ja matkatavaratarkistuksen jälkeen autoi vaihtui jälleen malesialaiseen minibussiin, joka sitten kärräsi meidät Penangin Georgetownissa sijaitsevaan hotelliin. Kaikkiaan matka kotiovelta hotellille kesti kevyet 18 tuntia, josta valtaosa kuljettiin autokyydillä. Onneksi Toyota Hiacessa on mukavat penkit.
Aikaa Penangiin tutustumiseen meillä oli noin vuorokausi, ennen kuin auto lähti takaisin kohti kotia. Koska olimmekin molemmat itseksemme liikenteessä, kävimme tutustumassa molemmat hieman erilaisiin nähtävyyksiin. Siinä missä Markus kävi pyörimässä paikallisessa kauppakeskuksessa ja harhaili päämärättömästi etsimässä lähinnä WiFi-hotspottia (jotta löytäisi edes joitakin turistia kiinnostavia asioita), suuntasi Hanne sen sijaan suoraan kaupungin vanhalle puolelle, jossa päänähtävyydet olivatkin. Suurin osa näistä olikin erilaista katutaidetta, joita oltiin maalailtu talojen ja kauppojen seiniin. Näistä sitten kaikki kaupunkiin eksyneet turistit halusivatkin ottaa omat kuvansa, emmekä olleet kyllä minkäänlainen poikkeus.
Miksi sitten kävimme Penangissa erikseen, emmekä yhdessä? Siitä syystä, että Markus kävi elokuun loppuvaiheessa viikon mittaisella matkalla Saksassa, Gamescom 2019-pelimessuilla. Ilman kyseistä reissua olisimme menneet yhdessä, mutta ensimmäisestä maassaoleskeluluvastamme alkoivat päivät loppua kesken, eikä ensimmäiseen ”Visa-runiin” ollut enää enempää paikkoja jäljellä. Menihän nuo reissut toki noinkin, vaikka olisihan se ollut kiva jos olisi ollut tuttua seuraa matkassa. Ensi kerralla sitten, sillä kolmen kuukauden päästä joudumme tekemään kuitenkin taas samanlaisen reissun. Lisäys 17.1.2010: Ei jouduttu.
Perheenlisäystä
Olimme päättäneet jo aiemmin, että Malesian matkojen jälkeen aiomme hankkia perheenlisäystä kissavauvojen muodossa. Ensin ajatuksena oli ottaa vain yksi, katukissana syntynyt tapaus, mutta kuten tavallista, lähti tämäkin touhu taas hieman käsistä ja nyt meillä on kolme kissavauvaa jaloissa pyörimässä ja tavaroita pudottelemassa.
Kaikki kolme ovat noin 3kk vanhoja, joista valkoiset ovat siistissä kasvatuskodissa syntyneitä siskoksia ja musta on villien katujen kasvatti. Siskosten nimien kanssa meillä ei ollut juurikaan ongelmaa, johtuen juurikin niiden valkoisista väreistä, sillä isokokoisempi on nimeltään Baozi (valkoisen, kiinalaisen, höyrytetyn pullan mukaan) ja pienikokoisempi sisko Bianca (joka on italiaa ja tarkoittaa valkoista). Mustan katukatin nimen kanssa olikin vähän enemmän painimista. Vaihtoehtoina oli niin Salemia, Shalemia, Onyxia, Ghostia, Akashaa ja Rhondaa, mutta mikään niistä ei oikein tuntunut kuitenkaan sopivalta. Sitten Hanne sai jostain mieleen Black Dahlian (josset tunne nimeä, klikkaa tästä), joten kissan nimi on nyt Dahlia.
Näiden kolmen keskinäistä temmeltämistä olemme nyt seuranneet kohta viikon verran, eikä talossa hirveästi hiljaisia hetkiä enää ole. Pennut ovat niin energisiä ja uteliaita, että jokaisessa verhossa pitää käydä roikkumassa ainakin kerran päivässä, jokaisen kaapin sisään pitää yrittää päästä sisään ja kengännauhat ovat taas ehkä mielenkiintoisin asia ikinä, heti sohvanraapimisen jälkeen. Kissat eivät kai myöskään osaa suomea, sillä mikään sana ei tunnu koskaan tehoavan mihinkään. Kissathan ovat toki thaikkuja, joten ilmeisesti myös naukuvat thaiksi ja ymmärtävät vain paikallista kieltä. Onneksi käymme thain kielikurssilla.
Tatuoinnin ottaminen Thaimaassa
Edellisessä postauksessa Markuksella oli yhtenä kohtana ”En ole koskaan ottanut tatuointia ulkomailla”, joten tuleepa tehtyä siihenkin pian muutos. Kävimme molemmat varaamassa ajat eräälle varsin pätevälle tatuointiartistille, josta olimme saaneet paljon suosituksia. Ensi lauantaina olisi sitten aika suunnata taas neulan alle hankkimaan lisää mustetta ihoon. Kerrotaan sitten seuraavassa postauksessa kuinka kävi.
Muutenpa elämä rullailee eteenpäin omalla rauhallisella painollaan. Huonekalujakin alkaa pikkuhiljaa löytymään, joten asuntokaan ei näytä enää niin tyhjältä. Kaikenlaista pientä on silti vielä ostoslistalla, mutta kelläpä nyt ei, jos uudessa kodissa on tullut asuttua vasta reilu kuukausi. Normaalia arkielämäähän tämä täälläkin päin maailmaa on, aivan kuten Suomessakin. Männyt ja koivut ovat vain vaihtuneet palmuihin ja banaanipuihin, emmekä joudu seuraamaan Postin johtoportaan pelleilyä tai sitä, mitä kukakin teki Big Brotherissa. Jokseenkin olemme siis kuitenkin vielä kartalla Suomen tapahtumista, vaikka aika vähälle tuo kotimaan uutisten selaaminen on jäänytkin.
Muista myös seurata meitä Facebookissa, sekä Instagramissa!
Kommentoi