Nyt kun kaikki Marokko-aiheiset postaukset on saatu kasattua, on ehkä aika kertoa hieman nykyhetkestä, sekä viimeisimmät kuulumiset. Mitä tässä on viimeaikoina tullut tehtyä ja käytyä ja millaiset ovat suunnitelmat, ehkäpä jopa haaveet, tulevasta? Tämä postaus on sitten taas tällaista ajatuksenvirtaa, jossa aihe poukkoilee ilman mitään punaista lankaa. Eli ihan samanlaista kuin kaikki muutkin kuulumis-postaukset.
Vierailu Turkuun
Marokko-matkan jälkeen teimme pikavierailun Suomen ex-pääkaupunkiin; Turkuun. Meidän oli tarkoitus käydä siellä jo ennen Marokko-matkaa, koska Markuksen kummipojalla oli synttärit. Mutta koska emme halunneet ottaa mitään riskejä matkan suhteen (jos vaikka iskisi korona tai muu pöpö ja koko reissu menisi perseelleen), kävimme sitten vasta matkan jälkeen. Näkihän siinä samalla reissulla toki muitakin sukulaisia, niitä harvoja joiden kanssa Markus on missään tekemisissä.
Yön vietimme Turun keskustassa olevassa Solo Sokos Hotellissa, joka oli itseasiassa varsin mukava hotelli. Huone oli tilava ja siisti ja aamupala vegaanisin vaihtoehdoin oli erittäin kattava ja hyvä. Ja kun vielä kysyi henkilökunnalta, valmisti aamupalakokki tilauksesta lisävaihtoehtoja. Esimerkiksi tuossa Hannen aamupalassa (allaolevassa kuvassa) oli paahdettuja kasviksia ja jotakin vegamakkaraa, joka oli erittäin maistuva setti. Jälkkäriksi sai pannaria mustikoilla. Eipä tuosta kyllä jäänyt kaipaamaan mitään ja jos olisi jäänytkin, asia olisi varmasti korjattu, jos siitä olisi vain maininnut.
Illallisella kävimme Aurajoen rannassa olevassa Tintåssa ja ai jumankauta olikin hyvää! Vähän joutui odottelemaan ruokia koska paikka oli niin täysi, mutta oli kyllä odottamisen arvoista. Hanne otti Tintån falafelit (kuvassa etualalla) ja Markus sen sijaan “härkäpitan korealaisittain”. Sinänsä ihan hyvä, ettei Tintåa ole Kotkassa, tulisi varmaan käytyä vähän liiankin usein. Kun seuraavan kerran mennään Turkuun ja etsitään vegaanille sopivaa ravintolaa, voi olla että käydään täällä uudelleen. Ellei jollain on ehdottaa jotain parempaa?
Juhannus vanhemmilla – Vuosipäivä Helsingissä
Juhannus tuli ja meni, eikä meillä sinänsä siinä ollut mitään ihmeellisempää ohjelmaa. Kävimme Hannen vanhemmilla grillailemassa, mutta palasimme sen jälkeen kotiin jatkamaan iltaa. Teimme oikein ison kannun vaaleaa sangriaa, jota sitten nappailimme parvekkeella kunnes taju lähti. Eipä siitä varmaan sen kummempaa tarvitse mainitakaan. Seuraavana päivänä Wolt-kuski kantoi pizzaa kotiin ja me tuijotimme Youtubea ja Netflixiä. Tarkoitus oli kyllä testata VENNin ravintolatarjonta ihan paikanpäällä, mutta sattuneesta syystä se nyt siirtyi vähän eteenpäin. Kävimme kyllä VENNissä myöhemmin, itseasiassa viime viikolla, testaamassa minkälainen on paikan “all day brunch”. Se oli oikein hyvä ja juuri sopivan kokoinenkin. Hintaa reilut parikymppiä (S-Mafian kortilla 22,90 euroa) ja vastinetta kyllä sai!
Vuosipäiväksi ajoimme Helsinkiin, koska Hanne himoitsi vietnamilaista ruokaa. Sitähän ei saa koko Kymenlaaksosta (vai saako?), joten pakko ajaa Helsinkiin. Aluksi oli tarkoitus mennä The-Saigoneseen, mutta ovella olikin lappu että “Olen Pridessa, saavun noin tunnin päästä“, joten suunnattiinkin vieruskadulla olevaan Mekongiin. Ei kyllä haitannut yhtään, koska Mekong oli erittäin hyvä paikka! Hanne tilasi itselleen kauan kaivatun Hủ Tiếu Chay-keiton (koska halusi vietnamilaista keittoa) ja Markus Bánh Tằm Chayn, joka oli kookoskermalla kuorrutettu riisinuudeliannos kevätrullilla ja rehuilla. Alkupalaksi otimme molemmat puolikkaat kesärullat.
Ruoan jälkeen kävelimme Eiranrantaan ja nappasimme Ape Gelaton kärrystä jäätelöt ja ihastelimme Helsingin kesää. Jengiä oli muuten liikkeellä todella paljon, olihan tuona viikonloppuna Pride. Värikästä sakkia kulki vastaan sankoin joukoin ja valtaosa näytti suuntaavan Kaivariin, jossa taisi olla jotain tapahtumaakin. Yleensä olemme molemmat olleet Priden aikaan aina töissä tai jossain muualla (kuten väsyneenä kotona) niin ei ole tullut nähtyä tuota väenpaljoutta livenä. Ja nyt kun on asunut Kotkassa kohta vuoden, jossa vastaan tulee vain maastohousuisia pilottitakkeja tai pitkiä kalsareita housuna käyttävää nuorisoa, niin olihan tämä aikamoinen kokemus. Samalla heräsi semmoinen pieni Helsinki-kaipuu. Mikä siinä onkin että kun asuu Helsingissä, se on perseestä syystä X mutta kun käy siellä turistina, niin kaikki ne huono puolet unohtuvat. Aina pitää käydä vähän kauempana nähdäkseen lähelle. Ehkä sitä metsää ei vain näe, jos puu on edessä.
Kulutetaan kallista bensaa niin nelipyöräisillä, kuin kaksipyöräisilläkin
Muuten olemme viettäneet aikaa hyvin paljon tien päällä. Pariin otteeseen on tullut vain hypättyä autoon ja lähdetty ilta-ajelulle, koska sehän on parasta mitä Suomen kesässä voi tehdä. Ajella päämäärättömästi jonnekin, napata Hevonkuusen ABC:lta jotkut iltanaposteltavat tai kahvit ja jatkaa matkaa. Illalla on muutenkin kivempi ajella, koska ei ole niin kuuma. Meidän autossahan ei siis ole ilmastointia, koska se on valmistettu ysärillä ja on aika budjettimallin auto. Seuraavassa sitten on ja auto kyllä vaihtuukin, kunhan löytyy se oikea.
Eilen kävimme ottamassa ensimmäiset tyypit moottoripyörällä ajamisesta. Markushan siis ajoi prätkäkortin tässä kesällä. Jotenkin sitä ei ennen ole tullut hommattua, koska on jotenkin kuvitellut sen olevan kallista. Mutta eipäs ollutkaan, A-luokan ajokortti maksoi Epic Autokoulun kesätarjouksessa 399 euroa ja siihen päälle reilun satasen verran muita kuluja. Teoriakokeet ja inssit ykkösellä läpi ja nyt on kortti taskussa, joten kelpaa ajella!
Omaa pyörää ei tänä kesänä tule hommattua koska raha, mutta Hannen isä tarjosi käyttöömme yhtä omista pyöristään varsin avoimin mielin. Niinpä kävimme ostamassa Vantaan Storm-Motorista kypärät (koska lähempää ei saanut… + Epic tarjosi hyvän alennuksen suoritetusta kortista) ja hyppäsimme sitten tämän vuoden 1980 Honda CB:n penkille. Pyörähän lähti käyntiin kuin palmupuun alta ja kuljetti meidät sutjakkaasti suoraan Lappeenrannan satamaan, jossa ostimme Satama-Sannista vegaaniset vedyt. Näitä ei itseasiassa ollut listalla ollenkaan, mutta Hanne oli nähnyt Facebookin Sipsikaljavegaanit-ryhmässä vuoden 2019 postauksen, joka jostain syystä oli hypännyt pinnalle. Vähän arastellen kysyimme Satama-Sannin myyjältä että saakohan täältä vielä vegaanisia vetyjä, mutta kas kummaa, sai! Sinänsä outoa että sai, koska he eivät mainosta tätä mitenkään. Asiasta ei löydy siis mainintaa kotisivuilta, mutta ei myöskään menussa. Miksihän ei, jos kerran ainekset sellaisen tekoon kuitenkin löytyy suoraan jääkaapista?
Ei ole ikinä ennen vetyjä tullut syötyä, mutta nytpä oli. Vetyhän on siis lihapiirakka kananmunalla ja savukinkulla, mutta vegaanisessa versiossa kananmuna oli korvattu savutofulla ja savukinkku vegaanisella juustolla. Siinä sitten mussutettiin herkkuja katsellen satamatorin menoa, jonka jälkeen suuntasimmekin takaisin kotiin. Täytyy kyllä sanoa että kun ajoi Virolahdelta ensin Vaalimaalle, siitä Lappeenrantaan ja Lappeenrannasta Luumäen ja Miehikkälän kautta takaisin yhtä soittoa, niin kyllä kelpasi kuuma sauna tuon jälkeen.
Ajovarusteethan meillä oli ihan mopokuskien tasoa, eli ainoa oikea ajovaruste oli kypärä. Siinä kun pöhötti menemään reikäisissä farkuissa, farkkutakki (jonka alla vain t-paita) päällä ja jalassa lenkkarit, niin ei ihme että oli vähän viileää menoa pienessä vesisateessa. Ja turvallisuuskin oli sitä tasoa, mistä prätkäkouluopettaja olisi antanut ihan kunnolla toruja. Ensi kerralla kun lähdetään ajamaan, onkin sitten varusteet kunnossa. Aina sitä oppii, yleensä kerrasta. Ei ollut muuten ihan sama ajaa vesisateessa täällä Suomessa kuin Thaimaassa, jossa paineli menemään shortseissa ja hihattomassa paidassa, släbärit jalassa. Tuossa jälkimmäisessä ei tosin turvallisuutta ajatellen ole mitään järkeä.
Haaveet ja suunnitelmat tulevasta
Kuten varmaan tiedät, olemme tällaisia tuuliviirejä, joilla ajatukset muuttuvat kokoajan kaikesta. Yhdessä vaiheessahan olimme katselemassa kesämökkejä ja ties mitä. Omalla tavallaan tuo ajatus on kyllä edelleen mielessä, mutta sen kohde on hieman vaihtanut muotoa. Edelleen olisi kyllä mukava omistaa mökki minne mennä rauhoittumaan ja touhuamaan ties mitä, mutta mitä jos se mökki olisikin liikkuva ja huomattavasti kompaktimpi? Juu ei, emme osta asuntovaunua ja lähde karavaanariksi, mutta mitä jos ratkaisu olisikin sen trendikkäämpi versio; vanlife?
Tämä pakuelämä on jollakinlailla alkanut kiinnostamaan, aika vakavastikin. Ford Transitin ostaminen ja muokkaaminen ei olisi kovinkaan iso asia rahallisesti, eikä myöskään vaadi ihan älyttömästi taitoja. Kaikenlisäksi siitä olisi helppo päästä eroon tarvittaessa, toisin kuin kesämökin. Kesämökki toki voisi jäädä perinnöksi jälkipolville, eli meidän tapauksessa suoraan valtiolle. Vaikka mökki olisikin ihan kiva, niin olisikohan siinä lopulta mitään järkeä? Ehkä, mutta ei tässä vaiheessa elämää.
Olemme nyt aika paljon katselleet erilaisia “Näin rakennat paskasta pakettiautosta hienon retkeilyauton“-videoita, joissa rakennetaan nimenomaan autoa vanlifea varten. Näistä yksi mielenkiintoisimmista on varmastikin australialaisen Maxin pitämä kanava “Max & Occy“. Occy on siis hänen koiransa, jonka kanssa mies asustelee itse rakentamassaan matkailuautossa. Näiden lisäksi on toki tarjolla myös ihan suomalaisia kanavia, kuten dokKARI tai Ninaonilo sekä PIIIA, jos sinua sattuu vaikkapa kiinnostamaan aihe. Blogimuodossa aiheesta löytyy esimerkiksi varsin ammattimaista ja hyvännäköistä Vanlife Päiväkirjat-tiliä kirjoittava Emma. Me nyt emme näitä suomalaisia tubettajia seuraa, mutta jos aihe kiinnostaa niin nuo nyt ainakin tulevat ensimmäisinä vastaan.
Vanlife (ärsyttävän trendikäs sana, mutta minkäs teet) mahdollistaisi myös reissaamisen ja elämisen muualla Euroopassa. Työt voisi ottaa mukaan ja samalla laajentaa blogia myös Youtuben puolelle ja jos hyvin käy; siitä saisi myös jonkinlaisen tulonlähteen. Ei siis tarvitsisi olla loppuikäänsä Nine-to-Five-työn orjana, jota nykytyökin on, vaikka onkin paikkariippumatonta. Kun kerroimme postauksessa, että uusi työ mahdollistaa vapaamman elämän, niin sanoisimme silti että olemme ehkä 50% siinä missä tuolloin luulimme olevan.
Meillähän on siis kyllä työ, joka ei sido meitä paikkaan, mutta sitoo meidät aikaan. Periaatteessa voimme siis tehdä näitä hommia vaikka Etelä-Koreasta, mutta olemme silti sidottuna tekemään sitä tiettyyn kellonaikaan. Tämä taas tekee muutamista asioista vähän vaikeita, kuten esimerkiksi reissaamisen. Jos siis olisimme vaikka autolla liikenteessä, tulisi meidän aina vaihtaa paikkaa myöhään illalla, öisin tai viikonloppuisin, koska arkipäivisin joudumme olemaan töissä. Vähän siis vaaditaan vielä töitä, jotta asiaan saataisiin muutoksia. Mutta mennään nyt toistaiseksi tällä mitä on.
Emme nyt tiedä tuleeko tuota pakua/matkailuautoa ikinä hommattua, mutta tämäkin on yksi asia mitä tässä tulee arki-iltoina mietittyä. Jotain nyt on kuitenkin tehtävä, koska emme halua vain pysyä paikallaan, tekemättä yhtään mitään. Se nyt on ainakin varmaa, että kun tästä asunnosta helmikuussa loppuu vuokrasopimus, niin lähdemme jonnekin. Idea on pakata kissat autoon ja lähteä ajelemaan ympäri Eurooppaa, yöpyen sitten hotelleissa ja Airbnb-kämpissä. Saadaan vähän vaihtelua elämään ja arkeen + saadaan viimein ohjattua blogi takaisin sinne, minne se kuuluukin; matkalle. Sen nyt näkee statseistakin, ettei sinua lukijana kiinnosta lukea meidän arkielämästä mitään, koska siinä ei tapahdu mitään merkittävää. Ja matkailua (tai no, oikeastaan ulkomailla asumista) vartenhan tämä blogi perustettiinkin, joten sinne sitä myös jatkossa viedään. Valitettavasti tosin vasta ensi vuonna.
PAITSI ETTÄ! Me lähdemme syksyllä takaisin sinne, mistä koko Hop Into My Boots sai alkunsa; Ylläkselle!
Kommentoi