Kaikkialla aina puhutaan siitä, että ennen varsinaista synnytyksen käynnistymistä tulee niitä ja näitä ”oireita”. Ihmeellinen siivousvimma ja pesänrakennusvietti, ennakoivia supistuksia ja ties mitä. Täällä sellaisia ei näkynyt lainkaan. Meidän synnytystarina ei sisältänyt näistä mitään. Tässä (tai lähiaikoina tulevissakaan) postauksessa ei vielä ole muuten kuvia, johtuen teknisistä haasteista.
Lapsivesi vai pissa?
Edellispäivänä oli ollut aika kova ukonilma ja myrskyä ja vitsailimme, että eikös tämä tällainen yleensä ennakoi lapsen piakkoin syntyvän. No, niinhän siinä tietysti sitten kävikin. Mitään merkkejä lapsen lähenevästä syntymästä ei ollut ja laskettu aikakin oli vasta kolmen viikon päästä. Oikeastaan ainoa merkki oli, että Hanne huomasi lapsen hieman laskeutuneen ja ylävatsassa oli enemmän tilaa. Kun sitten illalla kävimme nukkumaan, ei mennyt tuntiakaan niin jo tuli kiire vessaan koska Hanne luuli virtsanneensa alleen. Jotain hän nukkuvalle Markukselle huuteli että ”Väisty nyt saatana!” ja ryntäsi vessaan.
Pöntölle päästyään hän totesi kuitenkin vähän sekavin tuntein, että nyt tais lapsivesi mennä. Ihan ensimmäinen ajatus oli että ”Ei nyt helvetti vielä!” mutta kun siitä olotilasta päästiin yli, alettiinkin soittamaan synnytyssairaalan neuvontaan. Siellä kerrottiin että koska supistuksia ei vielä ollut, olkaa uudelleen yhteydessä aamukymmeneltä niin varaamme ajan tarkistuskäynnille. Klo 12 menimme sitten tarkistuttamaan, että onkohan kaikki kunnossa ja ajattelimme tulevamme vielä takaisin kotiin. Markuskin oli tehnyt aamulla hieman töitä ja ilmoitti sitten pomolleen että ”lähden käymään sairaalassa, palaan parin tunnin päästä takaisin”. Veimme kuitenkin varmuuden vuoksi autoon synnärilaukut ja -reput. Onneksi olimme pakanneet nämä jo hyvissä ajoin.
Ihan muuten infona teille jotka ette tienneet; lapsivesi ei ainakaan täällä mennyt ”elokuvatyylisesti” kertarykäisyllä, vaan sitä tuli ensin pienen ämpärin verran kertalaakista ja sen jälkeen sitä valuikin ihan koko ajan mukavana norona seuraavan vuorokauden. Kannattaa varata siteitä.
Synnytyksen käynnistäminen
Espoon sairaalassa Hannelta otettiin verikokeet ja streptokokkinäyte, jonka jälkeen tultiinkin kertomaan että ”Synnytys käynnistetään nyt, te jäätte tänne”. Eihän siinä sitten, jäädään sitten tänne. Markus soitti pomolleen, että tilanne on tämä, johon pomo vain totesi Markuksen jäävän suoraan kesälomalle ja siitä vanhempainvapaalle, muutaman viikon etuajassa. Tämähän järjestyikin sitten kivasti.
Siinä verikokeita ottaessa oli jo muutenkin aikamoinen show, sillä hoitajat ja anestesialääkäri eivät saaneet mitenkään löydettyä Hannen verisuonia, jotta olisi voineet laittaa letkut ja piikit häneen kiinni. Neljännellä kerralla taisi vasta osua maaliin ja sitä ennen oltiin saatu jo aikamoinen sotku huoneeseen. Samaan aikaan itketti ja nauratti, kun hoitajat pyysivät anteeksi edustamansa firman puolesta, että ei tämä nyt ihan putkeen mennyt.
Kun testit oli tehty ja Hanne laitettu antibiootti- sekä suolaliuostippaan, emme tehneet muuta kuin odotelleet että meille siivotaan huone valmiiksi. Tässä menikin muutama tunti ja onneksi Espoon sairaalassa oli sentään jotakin vegaanitarjoilua tarjolla lyhyellä varoitusajalla. Tätä nimittäin mietimme pitkään, että joutuuko Markus lähtemään kauppaan hakemaan eväitä, mutta ei sentään. Kyllä sieltä hedelmiä, leipää ja jugurttia löytyi, aivan kuten nyt sairaalatarjoiluun kuuluu. Onneksi Espoon sairaalan alakerrassa on kuitenkin R-Kioski ja lähellä esimerkiksi Lidl, jos hätä iskee tai tarjolla ei olisi ollut mitään.
Muutaman tunnin päästä pääsimme viimein omaan synnytyshuoneeseen, jossa odottelimme noin klo 18 asti kunnes Hannelle annettiin ensimmäinen ”käynnistyslääke”. Markus sai siinä tutustua rauhassa omaan Via Dolorosaan; nojatuoliin jossa hän tulee viettämään seuraavan vuorokauden. Hyvä tuoli, ei siinä mitään. Jos vain olisi pysynyt istuma-asennossa. Ilta meni hänellä siinä makuuasennossa maaten, tuijottaen katonrajaan asennettua televisiota. Se jäi mieleen, että synnytysyönä töllöstä tuli ensimmäinen Matrix-elokuva ja sairaalateemaan sopivasti Syke-sarja.
Kun lääkkeet oltiin annettu ja tuoli todettu hyväksi, pääsimme käymään vielä kotona. Tämä sen takia, että me lähdimme aikalailla sillä ajatuksella että todnäk tulemme vielä takaisin yöksi ja palaamme aamulla sairaalaan, joten kissat jäi ruokkimatta ja kaikki muutenkin ihan sekaisin. Onneksi meiltä nyt ei ole matkaa Espoon sairaalaan kuin reilu kymmenen kilometriä, joten eipä tuo haitannut.
Synnytystoivelista suoraan roskiin
Sairaalaan palattuamme oli sitten aika ottaa rennosti, sekä toinen annos käynnistyslääkettä. Sen jälkeen ei mennytkään kuin pari tuntia, niin supistukset iskivät ihan kunnolla. Supistuksia varten annettiin lämpöhaude vatsalle, josta ei ollut kyllä mitään hyötyä. Kun supistukset alkoivat, siinä ei ajateltu mitään muuta kuin niitä kipuja. Alkuun annettiin vähän lievempiä kipulääkkeitä, mutta koska niiden teho oli aika olematon, oli pakko tuutata lopulta keho täyteen mitälie mömmöjä jotka helpottivat oloa.
Jokainen synnyttävä nainen on varmasti kuullut neuvolassa ohjeistuksen, että kannattaa tehdä ”synnytystoivelista”. Tähän voi kertoa toiveita aina lääkityksestä erilaisiin synnytysasentoihin ja mahdolliseen synnytystapaan (haluaako esim vesisynnytyksen, epiduraalin, spinaalipuudutuksen yms) vai haluaako kenties täysin lääkkeettömän synnytyksen. Osa kirjoittelee toivelistaan lempikappaleitaan, joita voi soittaa synnytyksen yhteydessä tai pyytää vaikka shiatsuhierontaa tai akupunktiota.
Hannekin tietysti tällaisen teki ja kirjoitteli sinne nyt ihan ensimmäisenä infon että on vegaani ja että toivoisi ”vähälääkkeisen synnytyksen, vältellen epiduraalipiikkiä”. Yhtenä merkintänä listassa oli, että ”kertokaa asiat selvästi kuin lapselle, välttäen lääketieteellisiä termejä ja kertokaa perustellen miksi jotakin tehdään ja miksi jotakin ei tehdä”. Hän oli myös kirjannut ylös, että olisi kiinnostunut nimenomaan vesisynnytyksestä ja että haluaisi välttää käynnistystä. Epiduraalin hän halusi oikeastaan välttää vain piikkikammon takia.
No, tämä listahan oli lähestulkoon turhanpäiväinen jo siinä vaiheessa kuin astuimme sairaalaan ja synnytys päätettiin käynnistää. Siinä mitään kumiammeita ehditty täyttämään tai kutsumaan hierojia paikalle kun alkoi tapahtua. Seuraavan vuorokauden aikana koko lappu oli ihan roskiskamaa; ainoat mitä pystyttiin huomioimaan oli että Hanne on vegaani ja että hänelle tulisi kertoa asiat selkeästi.
Kun supistukset alkoivat, sai Hanne vain lisää piikkiä kroppaan tasaisin väliajoin. Jossakin vaiheessa yötä hän sai jotakin morfiinin kaltaista tavaraa, joka oikeastaan vain pehmitti pään, mutta ei vaikuttanut kipuihin lainkaan. Sen jälkeen kätilö kertoi (ammattimaisen tyylikkäästi johdatellen) että onkohan se epiduraali ihan ehdoton no-no, koska sillä kivut kyllä saadaan huomattavasti siedettävämmälle tasolle. Ja jos nyt tuntuu pahalta, niin ei se ainakaan helpota kun melonin kokoinen muksu päättää alkaa tunkemaan päätään pihalle. No, eipä muuta kuin selkää paljaaksi ja piikkiä sisään, otetaan nyt kaikki irti kun täällä kerran ollaan. Epiduraalipiikin jälkeen tuli myös uni aika hyvin. Piikin ja katetrin asettaminen meni oikein hyvin, tässä vain pitää huomioida että potilaan tulee olla täysin liikkumatta asennuksen aikana. Sen takia piikin ottamista ei kannata viivästyttää liian pitkään koska kun supistuskivut ovat pahimmillaan, niin yritäpä olla siinä paikallaan muutaman minuutin ajan.
”Ei se ole paskaa, se on sun vauva”
Synnytys ei ollut myöskään ennen epiduraalia edennyt juuri mihinkään. Kohdunsuu oli kyllä auennut ehkä kolme-neljä senttiä, mutta vielä piti saada ”saranoita löysäksi” että lapsi mahtuu ovesta. Ajattelimme että ”joskus aamulla” kohdunsuu on auennut sen vaaditut kymmenen senttiä joten jos lapsi saataisiin pihalle lounasaikaan, niin olisi ihan jees. Nukutaan siis aamuun asti ja katsellaan sitten tilannetta uudelleen.
Ei nukuttu varmaan kuin pari tuntia, niin jo alkoi tapahtua. Hanne heräsi kauniisti ilmaistuna aivan järkyttävään paskahätään ja soitti sänkypuhelimella hoitajille, että nyt tarvis vähän jeesiä. Hän oli kaikenmaailman letkuissa kiinni ja pää sekaisin lääkkeistä, ettei jalatkaan varmaan kantaisi, niin voisikohan joku tulla viemään hänet pöntölle? Kätilö käveli sisään ja totesi (suorana lainauksena) että ”Ei sulla paskahätä ole, se paska on se vauva joka tulee ulos nyt”. Aha, no eihän siinä sitten.
Tämän jälkeen huoneeseen ryntäsi kolme muuta henkilökunnan jäsentä jotka ottivat suoraan ohjat käsiin. Me molemmat olimme tässä junassa vain matkustajina ja Markuksellakin meni hetki edes tajuta että missä hän on ja mikä on maan valuutta. Hanne pyöräytettiin istuma-asentoon ja alettiin ohjaamaan että miten ponnistetaan ja kuinka pitkään. Ongelma oli vähän se, että epiduraalipiikki oli vienyt lähes kaiken tunnon alapäästä, joten myöskään supistuksia ei tuntenut. Hoitajat antoivat ties mitä endorfiinia(?) kehoon, jotta saataisiin boostattua ponnistustuntemusta ja sen jälkeen alkoivat käskyttämään Hannea kuin everstit armeijassa. ”Ponnista, nyt! Vielä! Enemmän, syvemmin, hyvin menee! Ja nyt hengenvetoa puuh puuh ja sit taas mennään!” uudelleen ja uudelleen, välillä kehuen kuinka hyvin menee ja kuinka päälaki näkyy.
Markuksen duunihan tässä oli istua vieressä ja koittaa tsempata. Jossain vaiheessa Hanne ponnisti niin kovaa, että kämmenselästä lensi kaikenmaailman piikit ja letkut helvettiin ja suolaliuosta ja verta roiskusi ympäri huonetta. Mutta muuten koko synnytys oli oikeastaan yllättävänkin ”siistiä”. Jotkut ovat sanoneet että se olisi jotenkin todella likaista ja sotkuista puuhaa, mutta ei meidän kohdalla.
Senhän me molemmat tiesimme, että eihän se päälaki nyt näkynyt mitenkään alkuvaiheessa, vaan se oli pelkästään kätilön tsemppipuhetta. Ja tämän kätilö kertoikin sitten myöhemmin, että näin oli tarkoituskin. Mutta eipä siinä lopulta kauaa mennytkään, niin se päälaki ja naamavärkkikin oikeasti näkyi jo jalkovälistä. Koko ponnistusvaihe kesti ehkä puolisen tuntia ja lopulta vajaa kolmekiloinen poikalapsi makasi Hannen rinnalla. Syntymätodistukseen kirjattiin syntymäajaksi 21.5.2026 klo 04:56. Aika, joka on varsin helppo muistaa.
Kun poika oli saatu maailmaan, meni oikeasti varmaan puoli tuntia prosessoida että mitähän tässä oikein juuri kävi. Jotenkin siinä kun heräsi yhtäkkiä keskelle synnytystä pää täynnä univajetta ja lääkkeitä, ei oikein älynnyt että missä mennään ja mitä tehdä. Fiilis oli vähän sama kun heräisi keskellä yötä siihen että nyt pitää lähteä juoksemaan Cooperin testi. Noin niin kuin kevyesti ilmaistuna. Kun synnytys oli ohi, meille kerrottiin miten homma meni noin niin kuin omasta mielestä ja kuinka pitkälle perse repesi. No repesihän se; kahdeksan tikkiä toisen asteen repeämään. Olisihan se voinut huonomminkin mennä ja näin jälkikäteen pakko todeta että onneksi tuli se epiduraalipiikki otettua. Aivan turha pelko, josta onneksi päästiin yli varsin hyvän kätilön johdattelulla.
Synnytyksen jälkeen
Pian meidät siirrettiinkin sitten yksityiseen perhehuoneeseen, jossa oleskelimme pari yötä. Markuskin jäi koko ajaksi tänne seuraksi nauttimaan sairaalan ylläpidosta ja kokemaan sen kuuluisan ”Miesten sängyn”. Jokainen mies joka on ollut synnärillä, tietää mistä puhumme. Ei siinä, ei se äidinkään sänky mitenkään selkää hivellyt. Tuossa huoneessa tulikin seurattua vauvan ensimmäisiä päiviä syöttäen häntä, katsoen hänen nukkumistaan ja keskustellen huoneessa ramppaavien hoitajien kanssa. Plus, että lapsesta piti ottaa erilaisia testejä ja mittauksia tietysti paljonkin. Koska vauva oli syntyessään alle kolmekiloinen ja sokeritasot matalat, jouduttiin niitä seuraamaan hieman tarkemmin. Ja olihan hänellä tietysti myös vähän keltaisuutta, jonka vuoksi jouduimme mittauttamaan bilirubiiniarvoja pariin otteeseen myös kotiutumisen jälkeenkin.
Pakko muuten mainita tuosta sairaalan ruokailusta, näin vegaanina. Tarjollahan siis oli ihan omat ruoat jokaiselle ateriakerralle (joita on siis päivässä neljä) ja ruoka-annokset olivat varsin maittavia ja noin yleisesti ottaen myös riittäviä ja ravitsevia. PAITSI iltapala. Iltapalaksi sai yhtenä päivänä yhden riisipiirakan, jonka päällä oli yksi vuustoviipale ja pari kurkkusiivua. Siinä se. Sinänsä vähän koomista että kun äiti on kuitenkin menettänyt ihan helkkaristi energiaa synnytyksessä ja vielä pitäisi imettääkin, niin ei tällä ruokamäärällä kovin kummoista määrää maitoa saada nousemaan. Ei sillä, ei ne sekasyöjänkään annokset illalla nyt mitenkään ihmeellisiä ollut, mutta yksi riisipiirakka on kyllä jo aivan liian vähän.
Kannattaa siis varata herkkuja mukaan sairaalaan. Ei siis pelkästään mitään karkkeja ja sipsejä, vaan mahdollisesti ihan jonkinlaista ”oikeaa ruokaa”. Proteiinipatukoita tai edes jotakin. Onhan siinä Espoon sairaalassa juu se R-Kioski, mutta kun se menee klo 20:00 kiinni niin ei se paljoa enää lämmitä illalla.
Tämä oli vähän tällainen sekava kertomus millainen meidän synnytyskokemus oli. Ja syynä on oikeastaan se, että yhtä sekava se koko synnytyskin oli noin kokonaisuutena. Kaikki tapahtui alkuun todella hitaasti, kunnes kaikki tapahtui todella nopeasti ja sitten oltiinkin jo kotona.
Mikäli haluat tietää jotakin mihin tällainen tuore ”vastasynnyttänyt” voisi vastailla, niin heittele ihmeessä kysymyksiä alle! :) Me lähdemme nyt herättelemään vauvaa syömään ja menemme sitten itsekin unille.
