Kun tiistaiaamuna heräsimme, oli Marokon loma jo ylittänyt puolivälin vaiheen. Neljännen päivän vietimme aikalailla kahdestaan, sillä ystävättäremme meni tällöin omia menojaan tutustumassa niihin nähtävyyksiin, joissa itse olimme jo käyneet. Varsin maukkaan ja täyttävän aamupalan jälkeen otimme suunnaksi Marrakechin valokuvamuseon, mutta mitään muita suunnitelmia meillä ei sitten ollutkaan. Tästä päivästä tulisi siis sellainen “pyöritään ympyrää ja katsellaan ympärillemme”-päivä. Tarvitseeko sitä nyt joka päivä jotain ollakaan?
House Of Photography – Valokuvamuseo
Valokuvamuseo (House of Photography Of Marrakech) on vuonna 2009 avattu valokuvanäyttely, jonne on kerätty erilaisia valokuvia vuosien 1870 ja 1950 välimaastosta. Museossa on yli 10 000 valokuvaa, mutta näistä kaikki ei kuitenkaan ole samaan aikaan näytillä, vaan ne vaihtuvat puolen vuoden välein. Pääsylipun hinta on 50 dirhamia, eli vähän vajaa viisi euroa. Museo itsessään on mukavan rauhallinen ja “viileän sävyinen”, vaikkakin varsin koristeellinen. Kuten allaolevasta kuvasta näkee.
Me taisimme olla täällä ainoat vierailijat, ainakin alkuun. Myöhemmin paikalle eksyi joku toinenkin pariskunta, mutta muuten täällä ei ollut ketään. Kerrankin näin, sillä näin pääsi tutustumaan vanhoihin valokuviin varsin tarkasti ja ajatuksella. Oli hauska nähdä kuvia siitä, miltä Marrakech oli näyttänyt 1900-luvun taitteessa, kun autot ja moottoripyörät eivät olleet täyttäneet katuja, eikä meidänkaltaisia, iPhone kädessä pyöriviä, turisteja näkynyt toreilla. Jemaa el-Fnaallakin oli vain suuria telttoja, joissa ihmiset saivat tehtyä ostoksiaan.
Jotkut sanovat, että valokuvamuseon katolta olisi paras näkymä Marrakechin yli ja tottahan se varmasti onkin. Kun valokuvamuseon katolle kiipesi, niin kyllähän sieltä näkyi ja pitkälle. Allaolevista kuvista näkeekin hyvin, kuinka tasaista Marrakech oikeastaan on. Kaikki talot ovat aikalailla yhtä korkeita, eikä mikään talo nouse toisen eteen. Paitsi moskeijat. Niiden nyt pitääkin näkyä ja kuulua.
Kattoterassilla on myös ravintola, josta saa ruokaa ja juomaa, mutta me jätimme tämän visiitin väliin.
Lounaaksi falafelia
Kun valokuvat oli selattu läpi ja kattoterassilta napsittu pakolliset näkymäkuvat, oli aika suunnata lounaalle. Vastaan tulikin Mazel Cafe-niminen ravintola, jossa näytti olevan tilaa, kaikesta hulinasta huolimatta. Täällä sai napattua napaan oikein hyvät lounasfalafelit, vaikka olihan tuo kieltämättä hieman tyyriimpi paikka. Ei mitenkään överikallis, mutta kuitenkin. Syynä toki myös se, että tämän sijainti on suht avoimella aukiolla, josta on hyvä katsella katuhulinaa. Vaikka Mazel olikin varsin suosittu paikka, niin eipä tuo loppupeleissä mitenkään ihmeellinen ravintola ollut. Sellainen missä käy kerran, mutta toista kertaa ei tarvitse tulla. Naranjin falafelit olivat huomattavasti paremmat. Toisaalta pakko ollakin, jälkimmäinen kun on ravintolanakin jo ihan eri levelillä.
Pääasia kuitenkin oli, että nälkä lähti ja ruokakin oli ihan ok. Saipahan siinä sivussa katsella kuinka katusoittajat pyörivät pöytien välissä rimputtamassa kitaraa ja pyytämässä rahaa turisteilta. Plussapuolena vielä se, että täällä pyöri jaloissa pari pientä kissanpentua sekä niiden emo, joka katseli vähän jälkikasvunsa perään. Tainnut joskus pudota muutamakin ruoanjämä lattialle, sen verran tarkasti nuohosivat lattioita.
Kun ruoat oli syöty, oli taas aika jatkaa matkaa. Mitään suurempaa päämäärää meillä ei ollut, mutta jos joku kahvila löytyisi, niin olisi ihan jees. Kun olimme puolisen tuntia tutkineet katujen varrella olevia myyntikojuja, osui vastaan varsin hyvännäköinen ja värikäs pikkukahvila. Jossa soi joku vanhanliiton gangstarap. Kyseinen biisi siis soi siellä, koska otimme tuon talteen ihan muistin virkistykseksi. Eipähän tarvinnut tällä kertaa kuunnella sitä samaa rauhallista marokkolaismusiikkia, joka soi kaikissa ravintoloissa ja riadeissa hiljaisena ja puheensorinaan hukkuvana taustamusiikkina. Vähän niinkuin italialaisissa ravintoloissa soi aina ne samat kymmenen kappaletta. Noin niin kuin kärjistäen.
Ei mitään käryä tai muistikuvaa mikä paikan nimi oli, joten olkoon se nyt vaikka Art Cafe. Syynä nimittäin se, että tämä oli ihan selvästikin parin taiteilijakaverin pitämä putiikki, jossa keskityttiin selvästi enemmänkin laittamaan herrojen hieman Picassomaista taidetta esille, kuin toimimaan kahvilana. Vaikutti myös hieman sellaiselta paikalta, josta löytyisi tiskin alta pussillinen höpöheinää, jos vaan olisi pyytänyt. Kahvilaa ei myöskään ole pistetty pystyyn rahanteko mielessä, koska täällä ei kyllä mikään maksanut mitään. Muutamalla kolikolla sai oikein hyvät mehumojitot.
Ainakin toinen näistä herroista ei edes ollut paikallinen, vaan kotoisin Algeriasta. Hän kertoi siinä ohimennen, että Marrakech on kuulemma aivan liian kuuma kaupunki hänelle. Kysyimme samalla, että olisikohan hänellä antaa ravintolan wifin salasanaa, jotta pääsisimme postailemaan somen täyteen kuvia, mutta wifiä ei ollut ravintolassa ollenkaan. Niinpä hän laittoi omasta puhelimestaan nettijaon päälle, jätti puhelimen pöydälle, heitti röökin huuleen ja katosi jonnekin ihmismassaan. Siellä me sitten istuttiin vartin verran ravintolassa kahdestaan. Ystävällinen ja luottavainen kaiffari kieltämättä.
Tämä kahvila voi löytyä ihan tuurilla, kun kävelet Cafe Kessabinen vieressä olevaan soukkiin ja kuljet ruokakärryjen ohi pidemmälle. Punainen, kyljestä avoin oleva kahvila, jonka varmasti tunnistaa. Jos löydät, niin kerro ihmeessä mikä paikan nimi oli. On toki mahdollista, että tämä ravintola on jossain aivan eri suunnassakin, mutta kyllä sieltä jostain löytyy kun vaan tarpeeksi etsii. Allaoleva kuva on suurinpiirtein viereiseltä kadulta otettu, jos se auttaa yhtään navigoinnissa.
Torilta leipää ja oliiveja
Kun nestetasapaino oli taas kunnossa, oli aika jatkaa matkaa. Tuli siinä kävellessä mieleen, että pitäisiköhän ostaa oliiveja ja paikallista leipää? Voisi sitten mussuttaa riadissa ennen nukkumaanmenoa hieman iltapalaa. Ja kyllähän se oliivimyyjä löytyikin, yllättävänkin nopeasti. Näitä oliiviukkoja on nimittäin lähes jokaisessa ilmansuunnassa ja varmasti sadan metrin säteellä on yksi, kunhan vähän avaa silmiään.
Tällä oliivimiehellä olikin sitten vaikka minkälaista oliviimakua tarjolla. Oli tummaa ja vaaleaa, sekä kaikenlaisissa erilaisissa mausteöljyissä kuorrutettuja oliiveja. Varsinkin chiliöljyssä ja valkosipulla maustetut oliivit olivat oikein hyviä! Maistiaisia sai reilustikin vaikkei pyytänytkään, sillä herra oli varsin ylpeä myymästään tuotteesta. Kuten kuvasta näkyykin….
Purkillinen oliiveja ei paljoa maksanut, reilun euron. Tähän sitten käytiin vielä hakemassa eräästä torikärrystä leivät, jotka maksoivat yhteensä kuusi dirhamia. Kaksi dirhamia kappale. Ei pahanhintaista limppua. En tiedä miksi ostettiin näitä kolme, mutta ostettiinpa nyt silti. Kiva sitten mussutella näitä siellä omassa huoneessa ja murustaa kaikki pitkin sänkyä. Kuten Hannella on aina tapana.
Oliiviostosten jälkeen suuntasimme siis takaisin riadille, jossa oli aika käydä taas suihkussa ja muutenkin lepäillä. Tuolla pihalla kulkeminen kun on aika raskasta, sen verran kuuma kuitenkin. Tämä päivä olisi muutenkin hieman tällainen rauhallisempi, ilman mitään sen suurempaa ohjelmaa. Huomenna sitä kuitenkin taas mentäisiin ja tehtäisiin, joten tänään otetaan rauhallisesti. Eli lepohetken jälkeen oli aika lähteä taas syömään… Nyt kun tätä lukee, niin tehtiinköhän me tuolla Marokossa oikeastaan mitään muuta kun syöty? Näin jälkikäteen katsoo omaa peilikuvaa, niin eipä varmaan.
Illalliseksi Muu-pyöryköitä ja couscousia
Illallispaikaksi osui tällä kertaa Koulchi Zine-niminen ravintola, jonka kattoterassilta oli varsin hyvät näkymät suoraan allavilisevään kaupunkiin. Kuten monet muutkin, tämäkin ravintola oli varsin mukavan ja raikkaan värinen ja sisääntullessa tuntui, kun olisi astunut suoraan johonkin riadiin. Ilmeisesti sellainen tämä kuitenkaan ei ole, vaikka siltä näyttääkin.
Markus tilasi itselleen Veggie Balls Tajine-nimisen annoksen (hinnaltaan 65 dirhamia) ja Hanne puolestaan kasviscouscousin (hinnaltaan 80 dirhamia). Markuksen annos kuulosti paperilla ihan hyvältä; punaisia papuja, kvinoaa ja tomaattikastiketta. Mutta kun annos tuotiin pöytään, näytti se ihan kasvispullilta, joita Suomessa myydään einesosastolla nimellä Muu-kasvispyörykkä. Ja siltä ne maistuivatkin. Olipahan hämmentävä kokemus mennä Marrakechiin ja saada pöytään samanlaista ruokaa mitä saisi ostettua tuosta Pasaatin S-Marketista. Ei todellakaan jatkoon, ainakaan tällä hinnalla. Hannen kasviscouscous oli oikein hyvä annos, mutta vähän isompaan nälkään tarkoitettu. Annos sopisi melkeinpä kahdelle, sen verran täyttävä se oli.
Pääasia että kuitenkin nälkä lähti, vaikka olihan tuo einespullapalleroannos pienimuotoinen pettymys. Ravintolana ihan ok, mutta annosvalinta ei vain nyt ollut oikein sopiva. Näiden jälkeen olikin aika pyöriä jälleen riadille, sillä huomenna olisi taas uusi päivä uusine ruokineen. Ja muuten aivan satavarmasti hieman parempine sellaisineen, olisihan ne itse tehtyjä! Että winkediwink vaan, huomenna kokataan!
Ja jos et vielä ole laittanut, niin nyt kannattaa laittaa Instagram seurantaan! Ei sinne mitään yllättävää ole tulossa, mutta kannattaa kuitenkin. Ties vaikka pian olisikin! Löytyy sieltä esimerkiksi tällaista laatusisältöä.
Kommentoi