Viimeisimmät blogipostaukset ovat olleet jollain tavalla hyvin erilaisia, verraten ainakin niihin mitä vielä pari kuukautta sitten naputimme. Siispä on aika palata tyylissä takaisinpäin, jotta blogiin ensimmäistä kertaa eksyvätkin eivät vain ajattele meidän kertovan erilaisia “listoja” ties mistä aiheista. Välillä on ihan hyvä kertoa vain kuulumisiakin. Ei sillä että kukaan koskaan niitä kysyisi, mutta kuitenkin. Maitojuna ei kuitenkaan vielä kutsu.
Miten täällä Koh Samuilla siis menee ja mitä meille, ihmisille Hop Into My Boots-blogin takana, kuuluu?
Uusi vuosikymmen ja sen mukana tulleet ajatukset
Vuosi 2020 on lähtenyt meillä käyntiin aikamoisella tohinalla. On ollut yhteistyökampanjoita, haastattelujen antamisia ja tulevaisuuden suunnittelemista, mutta näistä kerromme sitten tarkemmin tulevissa postauksissa. Avasimme myös englanninkielisen blogin (edit; jonka sittemmin muutimme tähän nykyiseen muotoonsa), joka sekin on vienyt yllättävän paljon aikaa, pelkästään WordPressin asetusten, ulkonäkömuutosten ja muiden pikkujippojen takia. Paljoa ei ole vapaa-aikaa ehtinyt viettämään, saati istahtaa tämän blogin äärelle. Joku voisi kuvitella, että yhden postauksenkin kirjoittaminen olisi niinkin helppoa, että istahdetaan läppäri sylissä sohvalle ja aletaan naputtamaan sormet syyhyten tarinaa, mutta ei se niin mene. Tai menee varmasti, mutta jälki on sen mukaistakin. Meillä yhden tekstin naputtamiseen menee yleensä aikaa yhdestä kolmeen tuntia, pelkkää kirjoittamista ja miettimistä siis. Nyt oli kuitenkin sopiva hetki jakaa vähän kuulumisia ja kertoa missä nyt oikein mennään ja miltä meistä mikäkin asia tuntuu.
Eniten aikaa on varmasti mennyt tulevaisuuden miettimiseen ja erilaisten vaihtoehtojen kartoittamiseen. Emme ole ajatelleet olevamme puhelinmyyjiä lopun ikäämme, vaikka moni suomalainen tuntuukin sellaista nyt ajattelevan. Ainakin meille tulleista palautteista päätellen. Työpaikkaahan kannattaisi muutenkin vaihtaa kolmen-viiden vuoden välein. Olemme leikitelleetkin ajatuksella perustaa oma yritys, jolla jatkaa haaveiden toteuttamista tavalla tai toisella. Thaimaahan tätä firmaa ei kuitenkaan tulla perustamaan, sillä olemme nyt katsoneet vierestä kun lähipiiri avaa omaa firmaa tänne ja voi pojat millainen sirkus se tuntuu olevan. Ehkä jossain muualla Thaimaassa se onnistuisikin helpommin, mutta täällä Samuilla se on kyllä omanlaistaan arpapeliä ja byrokratian rattaiden voitelua. Olemmekin hieman miettineet Y-tunnuksen perustamista Suomeen, mutta mitä rajoitteita ja mahdollisuuksia se meille, “ulkosuomalaisille”, tuo? Jos olet ulkomaille toimintaa siirtänyt yritysmoguli jolle kaikki tämä on tuttua, niin laittele ihmeessä viestiä ja jutellaan lisää.
Vuoden ensimmäiset viikot ovat myös täyttyneet lukuisista eläinlääkärikäynneistä, sillä meidän kattikolmikko päätyi viimeinkin sterilisoitaviksi. “Onneksi” kaikille kissoille tuli ensikiima samaan aikaan, sillä vaikka niiden pitämä meteli oli jotain aivan älytöntä (pahoittelut vielä naapureille, vaikka tuskin näitä luettekaan) kesti sitä onneksi vain viikon verran. Nyt täällä sitten kuljetaan tötteröt päässä, jotta hömelöt katit eivät mene nuolemaan ja repimään haavojaan. Tai muut kulkevat, paitsi Bao. Koska vaikka tämä valkoinen pulla on näistä kaikista vauvamaisin, on se kuitenkin ainoa joka ymmärtää olla repimättä tikkejään. Tai liian tyhmä tajutakseen vatsassaan olevaa leikkaushaavaa.
Ei paluuta takaisin
Tässä on aikalailla puolisen vuotta tullut istuttua palmupuun alla, katsellen auringonlaskua ja lipittäen cocktaileja. No, ainakin teoriassa. On ollut vaikeita hetkiä, sekä hyviä hetkiä, aivan kuten elämässä aina. Vielä emme ole kuitenkaan varanneet maitojunaan lippua, joka veisi meidät takaisin “tuttuun ja turvalliseen” Pohjolaan, ja rehellisesti sanottuna se ei ole käynyt mielessäkään. Tässä kuuden kuukauden aikana paluu Suomeen on alkanut tuntua entistä enemmän kaukaisemmalta ajatukselta, sillä vaikka tavalla tai toisella täältä Thaimaasta lähtisimme, olisi tämän ja Suomen välillä aika monta muutakin maata mihin rakentaa uusi koti.
Ja vaikka tarkoituksenamme oliskin palata takaisin Suomeen, emme sitä ainakaan nyt tekisi. Jos ei muista syistä, niin ainakin siitä että täällä Thaimaassahan vietetään kolmet uudenvuoden juhlat. Ja me olemme nähneet vasta yhdet. Tulevana viikonloppuna on seuraavat, huhtikuussa kolmannet. Pitäähän se huhtikuinen vesisota ainakin päästä kokemaan. Ei sillä että me olisimme sen jälkeenkään Suomeen tulossa, ihan vain selvennykseksi kaikille.
Syvä miete
Kun juttelemme Thaimaahan muutosta, törmäämme usein erilaiseen variaatioon kysymyksestä “Mitä ajatuksia teille on herännyt, nyt kun arki rullaa ja Suomi on jäänyt taakse?“, mutta emme kuitenkaan osaa antaa siihen mitään kunnollista tai yksinkertaista vastausta. Tämä niinsanottu “irtiotto” on kuitenkin vastannut niihin kysymyksiin, joita Suomessa asuessa vielä oli pää täynnä, mutta joihin ei pystynyt sen enempää kuitenkaan etsimään vastausta. Olisihan sen irtioton voinut tehdä sielläkin, irtisanoutumalla töistä ja asunnosta ja muuttamalla vaikka Saariselälle vuodeksi. Tai vaihtaa vain työpaikkaa ja asuntoa. Mutta me teimme näin.
Suomessa asuessamme (ja samaa saa lukea meihin liittyvien uutisten kommenttikentistä) jotkut kyselivät aika-ajoin “Mitä teistä tulee isona, eikö kannattaisi kuitenkin joku kunnollinen ammatti hommata tai ainakin alkaa jo miettimään jonkinlaista eläkesäästötiliä? Oletteko varanneet jo paikan Esperi Caren ammattimaiselta vuodeosastolta, jossa vanhusta arvostetaan ja ymmärretään?“. Emme ole, emmekä tiedä, eikä meidän tarvitsekaan tietää. Jo puolessa vuodessa on sen verran oppinut ympärillä pyörivästä maailmasta, että on olemassa muitakin vaihtoehtoja kuin käydä neljän vuoden ammattikorkeaopinnot ja päästä töihin paikkaan, jossa vietät 40 tuntia viikossa kauluspaita päällä seuraavat 40 vuotta hörppien kahvia, naputtaen tietokoneen näppäimistöä ja syömällä torstaisin hernekeittoa ja pannaria firman kanttiinista lounarilappuja hyödyntäen. Ja EI, emme sano ettäkö tässä olisi mitään väärää tai pahaa ja jos näin joku tekee ja se on hänen elämälleen sopiva ja mieluinen vaihtoehto, niin hieno juttu! Me emme kuitenkaan halunneet tällaista tulevaisuutta.
Kaiken tämän liirumlaarumin ja sivuraiteille eksymisen jälkeen, on oikeastaan vain yksi kysymys joka on hiipinyt molempien mieliin; “Mitä jos emme olisikaan koskaan lähteneet?“. Ken tietää miten asiat olisivat menneet, vai olisimmeko edelleen asumassa siellä Sörkän yksiössä Sara Siepin yläkerran naapurina, katsellen Netflixiä ja odottaen kesälomaa, jotta pääsisi pariksi viikoksi muualle?
Meidän postauksen loppusanat ovatkin (ja kyllä, tiedämme että olemme sanoneet tämän ennenkin), että jos koskaan olet ajatellut muuttaa edes hetkeksi ulkomaille tai tehdä jotain todellista elämänmuutosta, tee se. Älä anna muiden päättää elämästäsi tai teoistasi, sillä myöhemmin voit katua sitä, eikä muut siinä vaiheessa auta. Syitä ulkomaille lähtemättömyyteen (tai muunlaiseenkin elämäntapamuutokseen) löytyy kyllä, mutta ovatko ne oikeasti syitä, vai pelkkiä tekosyitä? Carpe diem ja silleen. Koh Samui-blogi päättyy tähän ja me menemme juomaan iltabisset loppuun katsellen kirkasta kuuta ja kuunnellen sirittäviä ötököitä.
Seuraathan meitä Facebookissa, sekä Instagramissa?
Kommentoi